keskiviikko 4. toukokuuta 2016

Pohjasta kiitonousuun

Minä täällä taas!

Muut eivät ole nyt päässeet kirjoittamaan, joten tarjouduin tarinoimaan tänne! Ja nyt varoitus! Tämä postaus on melko pitkä, joten jos et pidä lukemisesta, niin suosittelen hyppäämään tämän yli.

Minulle ehdotettiin postausaiheeksi ratsastushistoriaani. Nyt siis aijon toteuttaa pyynnön ja aloitan siitä päivästä, kun aloitin ratsastuksen, eli 2011 loppukesästä. Yritän laittaa edes pari kuvaa mukaan, mutta ihan alusta ei ole kuvia. Kirjoitan osan postausta vähän erilaisella tyylillä, eli tarinamuotoon. Toivottavasti tämä ei haittaa teitä, sillä tarinan kirjoittaminen helpottaa omaa hommaani. Nimet olen muuttanut, mutta se ei varmastikaan aiheuta kamalia tunnepurkauksia teissä.

Tässä minä seison juuri ennen ensimmäistä ratsastustuntiani. Minä, 10-vuotias pikkuinen heppatytön alku. Mitenkö olin päätynyt tulemaan ratsastustunnille? Minä kerron. 

Istun kaverini Saaran sängyn päällä. Katselen kaverini huoneen seiniä ja huomaan jotain muutosta viimekertaan. Ratsastuskuvia. Milloin ne ovat siihen ilmestyneet? Saara istahtaa viereeni ja kertoo uudesta harrastuksestaan. Ratsastaako Saara? Hienoa! Mäkin haluan! 

Parin puhelun ja viestin jälkeen saamme varattua toisen kaverini Tiinan kanssa ensimmäisen ratsastustuntimme. Kuinka kivaa! Vatsanpohjassa lentelee perhosia... Mitä jos tipun..? En minä kyllä voi tippua. Ratsastus on todella helppoa! Saan varmasti kokeilla jo hyppäämistäkin! Opettaja varmasti kehuu Tiinaa ja minua ja sanoo, että olemme luonnonlahjakkuuksia ratsastuksessa!

Nousen hevosen selkään. Vierelleni tulee joku teini-ikäinen tyttö. Hän näyttää melko ilkeältä... Miksi hänen piti tulla siihen? Pärjään kyllä hienosti ilmankin. Tytön pisamat hohtavat auringonvalossa ja kuiva kentän hiekka pöllyää hevosten ympärillä. ''Tehkää pari volttia!'' huutaa tummatukkainen nainen kentän reunasta. VOLTTI? HEVOSELLA? Onko tuo nainen menettänyt järkensä? Samalla hetkellä, kun naamani vääntyy pelästyneeseen ilmeeseen, pisamanaamainen tyttö kysyy minulta: ''Tiedätkö mikä on voltti?''. ''En'', vastaan vieläkin hieman pelästyneenä. ''Voltti on sellainen ratsastettava ympyrä''. Ai huh. Ei sitten tehtykään mitään trampoliinipomppu-volttia.

Ratsastus on kamalan hankalaa. Se ei ollut yhtään sellaista, kuin kuvittelin. Sain vain vähän kokeilla sitä nopeampaa askellajia. Mikäs se olikaan... ravi? Se pompotti ihan kamalasti! 


Pieni pysähdys tarinaan. Siinä saitte kuulla ensimmäisestä ratsastuskerrastani kaikki, minkä muistan. Kuvia ei ole vielä tuolta ajalta. Tässä kohtaa olin kokeillut paria eri tallia ja olin muutaman kerran jo saanut laukata. Nyt hyppäämme vuoteen 2012.

Siskoni on saanut oman ylläpitohevosen, Pestiksen. En oikeastaan ole kateellinen. Ei minua oikein kiinnostakaan koko harrastus. Mutta en kyllä aijo luovuttaakaan, sillä muuten kaverini varmasti sanoisivat minua nössöksi. Entä sitten, vaikka vähän pelkäänkin hevosia? Muut ovat kyllä kateellisia minulle. Onhan minulla melkein oma hevonen. Saan ratsastaa sillä milloin haluan. Itseasiassa, olen juuri menossa ratsastamaan sillä. Siskoni sanoi, että sillä on selkä kipeä, joten menen ilman satulaa. 

Siskoni ratsastaa kyseisessä kuvassa Pestiksellä. Pestis on siis ex-ravuri suomenhevonen.
Olen tyhmä. Tyhmätyhmätyhmä. Miksi koskaan nousin sen hevosen selkään?

Mitäkö tapahtui? 

Ratsastin hevosen tarhaan. Istuin vielä kyydissä, kun äitini sulki tarhan porttia. Tietysti se ahne ja läski suomenhevonen juoksee sen aidan läpi ruohon luo! Olin juuri tulossa alas ja tuo otus lähti laukkaamaan ja lensin sen pepun yli hurjalla vauhdilla. Nyt haukon henkeä ja kuuma hiekka polttelee naarmuuntunutta ruumistani. Pöly tunkeutuu keuhkoihini, enkä tunne vartaloani. Halvaannuinko minä?

Koulussa kaikki katsovat pinkkiä kipsiäni, joka suojelee kättäni ja auttaa sitä parantumaan. En halvaantunut, onneksi. Muuten olisin kyllä huutanut sille kaakille. En kyllä halua enää koskaan nousta hevosen selkään. En varmasti.

Vapaus! Kipsi poissa! Ja taas hevosten parissa. Nyt oikeastaan istun autossa. Ettekä arvaa minne olen menossa. Ensimmäiselle ratsastusleirilleni! Ja vielä kahden parhaan kaverini, eli Saaran ja Tiinan kanssa! Kysyin ihan vaan vitsillä äidiltäni, että pääsenkö kavereideni kanssa leirille, mutta äiti antoikin minun mennä! Nyt jo, vaikka en ole ratsastanut kuin vähän yli vuoden!

 Leiri ei mennyt ihan suunnitelmien mukaan, mutta päätin kuitenkin mennä vielä samaan paikkaan ensivuonnakin. Loppuvuosi oli täynnä vastoinkäymisiä, eikä hevospelko meinannut millään mennä ohi. Vuosi 2013 ja 2014 ovat sekoittuneet mielessäni melkolailla yhteen, enkä muista oikein kummastakaan vuodesta mitään erityistä. Vuokraheppoja oli pari ja olin kovin arka hevosten kanssa. 2014 muistan harkinneeni ratsastuksen lopettamista, sillä mikään ei oikein tuntunut menevän putkeen. Ratsastuskoululla jouduin jättämään lempiponini, sillä kasvoin sille liian pitkäksi. Jouduin siirtymään hevosiin juuri, kun kaikki palaset alkoivat loksahdella paikalleen vakkariponini kanssa. Hevosilla meneminen oli minulle kovin vaikeaa, enkä jaksanut enää koko harrastusta.  

(Tästä klikkaamalla pääset katsomaan vanhan videon minusta ja tästä vakkariponistani, jos kiinnostaa katsoa)

2013

2013
2014 lopulla-2015 koin jonkinlaisen oppimisen välähdyksen päässäni. Kaikki oppimani asiat kaivautuivat syvälle aivoihini ja aloin vihdoin ymmärtämään hevosia niinkuin kuuluu ja opin ratsastamaan. Sanonkin nyt, että mielestäni vasta silloin minusta tuli ratsastaja. Olin melkein itkeä onnesta, kun ratsastuksenopettajani siirsi minut osaavien ratsastajien ryhmään. Minäkö osaava? Minulla siis meni n. neljä vuotta oppia ratsastamaan ja ymmärtämään hevosta. Ja kaikki se tapahtui kerralla. En rehellisesti sanoen tiedä, miten se tapahtui, mutta yhtäkkiä osasinkin käsitellä erilaisia hevosia enkä pelännyt enää tapaturmien sattumisia tai arvaamattomia hevosia. Tietomääräni kasvoi hurjasti ja vihdoin ratsastuksesta tuli harrastus, jota en enää ylläpitänyt vain kavereiden vuoksi. Siitä tuli elämäntapa. Siitä tuli minulle yhtä tärkeä, kuin hengittäminen. 

2015 taisinkin saada ensimmäisen pitkäaikaisen vuokrahevoseni. Hänestä voin joskus kertoa lisää, mutta kyseessä on siis lämminverinen ori.


2015 kesällä, kun olin lopettanut tuon lämppärin vuokraamisen, aloin vuokraamaan issikkaoria, josta olenkin jo täällä kertonut.


Kun kasvoin pitkäksi Gletille, tuli kuvioihin Kusti ja hänen suokkikaverinsa ja myöhemmin myös Rafael. Pahoittelen vielä lopuksi, etten löytänyt enempää kuvia vanhoilta ajoilta, sillä minulla ei juurikaan ollut ketään kuvaajaa.
 
Olen todella ylpeä siitä, etten lopettanut ratsastusta. Haluan joka aamu herätä tietäen, että sen tutun aidan takana seisoo iso karvaköriläs odottelemassa kovaksi kuivahtanutta ruisleipää tai mehukasta kotipuun omenaa. Tulen aina olemaan heinäntuoksuinen, hevosten karvoissa ja kakkapalleroiden piirittämä. Koska se on tapa, jolla haluan elää.


2 kommenttia:

  1. Mielenkiintoinen postaus ja kivoja nuo tarinanpätkät, niiden välityksellä pääsi jotenkin tosi hyvin sisälle pienen heppatytön ajatuksiin :)

    Ja olisi tosiaan kiva lukea joskus tarkemmin tuosta sun pidempiaikaisesta vuokrahevosesta, jonka tässä postauksessa mainitsit :)

    VastaaPoista